Nyt se on sitten mahdollista tirkistellä meidänkin elämää, kun aloin kirjoitella tänne kuulumisia. Tarkoitukseni on tarinoida tänne kaikesta siitä mitä mahtuu koiranomistajan elämään; iloista, suruista ja onnistumisen hetkistä koirien kanssa.
Se miten päädyin rotuun akita ja kuinka niitä onkin yhden sijasta yht äkkiä kaksi, ei olekaan mikään lyhyt tarina. Kaikki sai alkunsa vuonna 2005, kun silloisen avopuolisoni kanssa aloimme suunnitella uutta perheenjäsentä. Harkitsimme akitaa, mutta shiba vei voiton kokonsa takia. Akita jäikin vielä vain haaveeksi, kunnes sitten 2008 saimme kuulla kasvattajalta, että akitan pentuja olisi tulossa. Niinpä sitten päätimme ottaa sijoitukseen narttu akitan, ihanan pikku Mion.
Kaikki meni oikein mukavasti, kunnes avopuoliso päätti, ettei halua enää elää meidän kanssa. Niinpä muutin Mion kanssa uuteen kotiin ja ongelmat olivat valmiita alkamaan. Mio alkoi kärsimään eroahdistuksesta, joka ilmeni ulvomisena ja tuhoamisena. Lopulta tilanne oli niin paha, etten enää halunnut jättää sitä yksin, sillä koira meni ihan panikkiin aina, kun se näki minun tekevän lähtöä. Jätin Miolle herkkuja ja puuhasteltavaa, mutta se ei ollut koskenutkaan niihin poissaollessani. Kokeilin D.A.P haihdutinta, jätin television auki, mikään ei tuntunut auttavan. Aloimme harjoitella yksinoloa pieniä hetkiä kerrallaan ja opetin sille yksinoloa jättämällä sen eri huoneeseen kuin missä itse olin. Sekään ei tuntunut toimivan, niinpä ajattelin, että toinen koira voisi tuoda ongelmaan ratkaisun. Otin yhteyttä Aksun kasvattajaan ja sovimme, että Aksu tulee meille koeajaksi. Kaksi ensimmäistä viikkoa menikin todella hyvin; Aksu otti minut omakseen ja Mio jäi rauhallisena kotoa lähdettyäni.
Sitten kuin yllättäen Mio alkoi taas ulvoa. Enää se ei tosin ollut enää niin hermona poislähtiessä, eikä tuhonnut mitään, mutta naapurit eivät vaan osanneet arvostaa ulvovaa koiraa. Siispä päädyin eläinlääkärin puoleen ja sain Miolle eroahdistukseen lääkityksen. Lääkitys ei onneksi muuttanut koiraa mitenkään muuten, se helpotti vain sen ahdistusta sen yksin jäädessään. Lääkitys sellaisenaan ei kuitenkaan auta, vaan samalla on tehtävä harjoituksia.
Nyt sitten ollaan jatkettu lääkitystä ja treenejä ja vihdoin alkaa tuloksetkin näkyä. Pitää vaan toivoa, että kaikki menisi jatkossakin yhtä hyvin.
